Kirjoituksia nomadipariskunnan matkoista ja niiden varrella kohdatuista kauniista yksityiskohdista, käydyistä keskusteluista, opituista asioista ja syödyistä aterioista. Ajatuksia perinnöllisestä juurettomuudesta, huomioita tuulensuunnista Euroopassa.
Luoviessamme mantereen halki kaakkoon hengähdämme muutaman päivän ajan tutussa talossa. Meitä ravitaan tukevalla baijerilaisruualla: paistettuja perunoita, kananmunia sekä meheviä, leivitettyjä porsaanleikkeitä. Hapankaalia ja etikkaista sipulisalaattia, lauta
Jokainen saapuminen Pohjoiseen tuntuu aina pikkuisen edellistä raskaammalta. “Ei meidän ensi kesänä tarvitse tulla”, sanon. Jos tie kerran on avoin, jos voi ajaa minne tahansa, niin miksi tieten tahtoen mennä juuri sinne missä on paha olla? Pärjään kyllä ilman
Tämä kaupunki virtaa vapaana. Vapaus hivelee Tiergartenin lehvästöjen katveissa aurinkoa ottavien ja Potsdamin järvillä sup-lautailevien ihoa, jonka alastomuudessa vielä elää itäisen alueen ruumiinkulttuuri. Iltaisin kello seitsemän jälkeen se tulvahtelee kad
Kerran kohtasin metsässä Karhun. Onneksi. Otuksesta voi päätellä hirveän paljon siitä, miten se kohtelee pienempiään, eläimiä etenkin. Karhu ei koskaan satuttaisi ketään joka ei sitä uhkaa, ja se on aina eläinten puolella. Ihmisistä ei niin väliksi. Pysytelköö
Istun paperilakanan peittämän hoitopöydän laidalla ja tuijotan varpaitani. Nainen hymyilee minulle kysyvän näköisenä, silmälasien nauha heilahtaa kun hän kysyy, että pidänkö minä kynsien väristä. Pidänhän minä, sillä valitsin sen itse, vaikka olikin vaikea pää
“Jumalani kuinka olen elänyt!” sanoi kuulemma Edith Piaf. Minustakin tuntuu, että elämään on mahtunut ihan hirveän paljon kaikenlaista, vaikka se vasta on hädin tuskin puolivälissä. (Niin ainakin toivon.) Sattumuksia, seikkailuja, käänteitä. Monta erilaista el
Päivien ja viikkojen myötä alkaa tuntua siltä, että tähän kylään tullaan eroamaan. Näissä seinissä on jotakin katkeraa ja myrkyllistä, jotain joka on vuosien mittaan imeytynyt rappaukseen ja kaakeleiden väleihin. Liian isoja tai padottuja tunteita, kohtuuttomu
Sesongin ulkopuolella turistikohteissa on aina jotakin pohjattoman haikeaa ja väritöntä ihan kuin ne itsekin hetken ajan tiedostaisivat haurautensa, hieman kiusaantuneesti hymyillen pahoittelisivat asiaa. Hiekka on hienon hienoa ja valkoista, tuulee kovasti ja
Kun sen aika lähenee, alkaa ajatus hiljalleen siirtyä uusiin aiheisiin. Edessä on paljon viimeisiä; viimeinen juoksulenkki viljelysmailla, viimeinen viikonloppu altaan äärellä. Illalla vesi ei enää hyydä, vielä ehtii uimaan. Viimeinen käynti rompetorilla, jonk
Ensimmäistä kertaa ties koska on elämä asettunut uomaan. Ja se tuntuu hyvältä, sillä joskus nomadielämään väsyy. On mukavaa, että vaatteet ovat aina samoissa laatikoissa ja kaapeissa, kengät omilla paikoillaan eteisessä. Elämä toistuu samanlaisena päivästä toi
Pilvet ovat heittäneet täkkinsä tämän sinisen laakson ylle Iberian niemimaalla, eikä rapatuista seinistä tihkuva viileys enää olekaan toivottu vieras. Vedämme sukat jalkoihimme kenties ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen, ja iltaisin, kun ruudut sammuvat ja saa
Elokuu on kuukausista sateisin, sanoo perimätieto. Sade kuiskii meille ikkunanraosta ja tuoksuu väkevältä. Se raahustaa perässämme, kiiruhtaa yli ja menee menojaan, kiertää kohta taas selän taa. Seison puiden katveessa, käännän kasvot kohti yläpuolella roikkuv
Vaeltajan elämässä täytyy tottua siihen, että toisinaan polulla on kiviä, jotka on pakko kiertää. Sattumusten kivikkoinen sarja johdattaa meidät mökkiin järven rannalle. Täällä kesäpäivänseisausta edeltävät illat hiipuvat hetken harmaudeksi vain hämätäkseen, e
Usein me päädymme samoihin paikkoihin yhä uudelleen. En minä sitä murehdi, luonnollistahan se on. Ihmiset tekevät usein niin. Ja karhutkin. Se on kuin vuodenkierto; sekin kulkee radallaan, toistuu aina uudelleen lähes samanlaisena. Niin on hyvä. On tiettyjä p
Käytännön syistä meidän piti palata Keltaiselle saarelle. Hetkeksi vain, mutta en siltikään olisi tahtonut. Riittämättömyyden, voimattomuuden ja pohjattoman uupumuksen haamut halusivat nousta polttelemaan kurkunpäätä heti, kun vihreys katosi näkökentästä. Tääl
Viimein huoneen tyhjyys luovuttaa, hengityksen alla huovuttaa ryijyn molekyyliyhdisteistä. Etanoli hajoaa katonrajaan, vaikka vielä tunti sitten oli osa iloista verenselkää yhtä ikuisena, muuttumattomana kuin muovipussien lautta, kuin kuusi läpikuultavaa renga
Minä olen niin kovasti yrittänyt pukea tätä saarta sanoiksi, mutta en oikein osaa. Yrittäisinkö kuvailla kaikennielevää vihreyttä, tätä mehevää ja kosteaa ja runsasta murattien, sammalten, erilaisten havupuiden, banaani- ja eukalyptusmetsikköjen viidakkoa, jon
Tiilikaupunki on palasista koottu. Katukivetyksen mosaiikki on sateen jäljiltä petollisen liukas; kun astumme hotellin aulasta puiden varjostamalle bulevardille, livahtaa se seinälle, kutoo kuvioistaan symmetrisen maalauksen. Kerran me asuimme Tiilikaupungissa
En ole koskaan ennen ollut retriitillä, vaikka olen kyllä halunnut kokea sellaisen. Se on aina kuulostanut joltakin, jota minun ytimeni kaipaa. Retriitillä voisin irtautua siitä, jota olen joskus ollut ja joka ei enää lainkaan palvele minua, ei kenties koskaan
Baarin kyltissä on punainen flamingo, joka polttaa vesipiippua. Sama flamingo keikaroi nuoren pojan paidanselkämyksessä, kun tämä kerää pöydästä laseja, kantaa juomia tarjottimella. Katon rajassa pelataan suurella ruudulla koripalloa. Baarin omistaa harmaatukk
Rantakylän tunnelma on unelias, melkein kaikki turistit ovat lähteneet kotiin. Kukaan ei poikkea kauppoihin, joissa myydään kirkasvärisiä muovitossuja, aurinkovarjoja, lippuina lepattavia rantapyyhkeitä. Myyjä seisoo ovella ja katselee kadulle, tai liu’uttaa t
Kaupunki kohoaa yläpuolellani korkeuksiin jylhänä ja kulmikkaana, ja katoaa sitten maan alle pimeiksi, konerasvalta haiseviksi tunneleiksi. Tila laajenee ympärillämme kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Ovenkarmit kurkottavat kohti kattoa korkealla pääni yläpuolel
Maallinen omaisuutemme tärisee mukulakivikatua pitkin raskaana taakkana, renkaat jäävät kiinni kivetyksen kuoppiin ja rakoihin. Minä olen hikinen ja ahdistunut, myös Karhun hartioiden asennossa näen kireyden. Takana on raskas matka, vaarallinenkin; maailma on
Puistonpenkin selkänojalla istuu riikinkukko. Sen selkä on hohtavan sininen ja laahuksena laskeutuva pyrstö on supussa, ja se katsoo minua ilmeettömänä suoraan silmiin. ”Vastaa nyt, tyhmä lintu”, minä tivaan siltä, mutta eihän se tietenkään sano mitään, sehän
Syksyn ja talven mittaan olen ollut usein aika väsynyt. Ystäväni ehdottaa, että keskustelisin asiasta ammattikuuntelijan kanssa. Minusta se on hyvä idea. Kun olin nuori, minä tapasin erään vaaleatukkaisen naisen noin kaksisataa kertaa. Se nainen pukeutui miele
Nämä tekstit tässä blogissa ovat rakkauskirjeitä Karhulle, joka ikinen. Ne ovat osoitus siitä, että minä näen hänet; silmäkulmassani minä näen, kun hän vetää syvään henkeä ja lohduttaa minua jälleen kerran. Minä näen ja tiedän ja rakastan. Karhu on vaarallinen
Minä olen yhtäkkiä kauhean kipeä sellaisella tavalla, jota en ole ennen kokenut. Olen loukannut itseni ja istun pitkiä aikoja sohvalla, sillä minun täytyy levätä. Karhu ottaa kainaloon varovasti ja pelkää vahingossa satuttavansa. Hän ei aina ymmärrä hurjia voi
Pysähtyneisyyden aikoina minä olen opetellut hengittämään uudella tavalla. Nenän kautta ja vatsaan asti. Silloin myös hartiat laskeutuvat, leukalihakset rentoutuvat ja perspektiivi laajenee hengityksen tahdissa. Rannalla on erityisen hyvä harjoitella irtipääst
Olen jahdannut kotiani pitkin Eurooppaa ymmärtämättä, kuinka häilyvä koko konsepti oikeastaan onkaan. Jotain on aina pielessä, ennen pitkää tuntuu taas nuhjuiselta ja väljähtäneeltä ja ahdistavalta. Palasin Pohjoiseen ja nautin vihreydestä, kukkivista syreenei
Monta vuotta sitten minä kiipesin useimpina viikonpäivinä portaita pitkin kolmanteen kerrokseen, jonka pienissä ryhmähuoneissa järjestettiin kääntämisen kurssien harjoitustunnit. Vanhan yliopistorakennuksen portaikko oli maalattu ruman tummanruskeaksi ja haisi
