Sureminen on luonnollinen osa elämää. Se on tunne, jota ei kuuluisi kavahtaa.
Surunsilta-blogi tarjoaa ajatuksia menetyksestä, kaipuusta, elämästä jälkeen. Se pyrkii käsittelemään surua niin surevan itsensä, kuin surevan kohtaavan näkökulmasta. Sen tarkoitus on tuoda lohtua ja toimia tukena, mutta samalla herättää ajatuksia ja avartaa näkemyksiä.
Koska Surunsillalla ei tarvitse unohtaa tai sivuuttaa muita tunteita, blogi sisältää myös arkea ja juhlaa, onnistumisen tunteita ja kiitollisuuden aiheita.
Muistan lähes kuusi vuotta vanhan tunteen ihoni alla edelleen siitä, kuinka halusin esikoiseni kuoleman jälkeen huutaa maailmalle, että olen äiti, että minä synnytin lapsen, ja että minun lapseni tarinan ja olemassaolon tulee kaikkien kuulla, vaikkei lapsi ole
Ennen kuin aloitan, haluan sanoa: kiitos, kun olet täällä. Siitä on suurin piirtein viisi vuotta, kun Surunsilta näki päivänvalon. Sen jälkeen minulle on tapahtunut paljon, elämää iloineen ja kiireineen, mutta myös suruineen. Häät, lapsen syntymä, vauvavuosi,
”Olen surkea surija”, kuulen televisiosta. Ylen aamussa vierailijana on esikoiskirjailija ja uskonnonfilosofian tutkijatohtori Lari Launonen ja meitä yhdistää ainakin yksi asia: olemme molemmat menettäneet lapsen. Istun sohvalle, ja kuuntelen Larin tarinaa poi
Kyyneleet sekoittuvat lämpimän suihkun virtaan. Lattia ei tiedä, mikä pisara on minusta, ja mikä vesijohtovedestä. Korvani kuulevat mieheni ja lapseni hippajuoksuaskeleet kotini käytävällä. Lapsi räkättää, ja mies nauraa perässä. Itkuni ei lakkaa, vaan yltyy.
Päädyin tänä kesänä tilanteeseen, jossain jouduin pyytämään sellaista apua, jota en aiemmin ollut pyytänyt. Avun pyytäminen tuntui nololta ja koin olevani liiaksi vaivaksi, jos edes avaisin suuni. Rohkeuttani kerätessäni avasin epäsuorasti asiaa muutamalle yst
Haluaisitko sinäkin jakaa oman surutarinasi Surunsiltaan?Ota yhteyttä täällä, niin voimme yhdessä saada surusi kuuluviin. Ensimmäisessä vierassurunvuorossa kerrotaan Jannan tarina siitä, miten hän on käsitellyt nuoren poikansa menetystä ja sitä, mitä kaikkea s
Disclaimer: Tämä postaus on pitkään odottanut keskeneräisenä julkaisua, ja se käsittelee kokemuksia, joita toisen lapsen saaminen lapsen menetyksen jälkeen tuo tullessaan. Se on kerännyt sanoja pikkuhiljaa viikkojen ja kuukausien ajan, joten osa ajatuksista on
Vertailu on ihmismielen luonnollista ajatustyötä. Somen myötä vertailusta on tullut entistä tavallisempaa, useammin toistuvaa ja jatkuvasti läsnäolevaa. Vertailun kohteen voi valita vapaasti: kaikille löytyy kaikkea. Vertailua ei käydä ainoastaan esimerkiksi u
Viimeisestä julkaisustani on aikaa kaksi kuukautta. Joskus kaksi kuukautta on lyhyt aika, joskus pitkä. Ainakin omalla kohdallani surressa aika tuntuu kuluvan hitaammin, kuin elämää elellessä. Nyt viimeiset kaksi kuukautta on mennyt kuin siivillä: keskittymise
Kirjoitin viime postauksessa, kuinka oman lapsen hautaaminen erkaannuttaa muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Oman lapsen hautaamista voidaan pitää ääriesimerkkinä, koska se ei kuitenkaan ole suinkaan ainoa, joka saa tunteen aikaiseksi. Mikä tahansa menetys
Hyppään suoraan altaan syvään päähän: oman lapsen hautaaminen erkaannuttaa muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Kokemuksen jälkeen ei kuulu enää siihen todellisuuteen, missä muut elävät, eikä siihen todellisuuteen koskaan enää palaa. Ei, koska hauta jää fyys
Kesä on monelle pelkkää iloa ja juhlaa, mutta viime vuosi opetti minulle, että myös keskellä kesää voi tapahtua ikäviä asioita. Tänä vuonna pelkäsin etenkin juhannusviikonloppua hieman etukäteen, sillä vuosi sitten se oli viimeinen viikonloppu, kun kaikki oli
Kirjoitin viime syksyllä muistiinpanoihini seuraavasti: Ymmärsin vertaistuen tärkeyden vasta, kun olin avannut oven kyseiseen maailmaan. Ennen omaa kokemustani en edes ollut tietoinen siitä, että Suomessa on olemassa monenlaisia surujärjestöjä ja muita vertais
Kun yhtenä hetkenä olet täällä, ja toisena et enää ole. Oletko koskaan keskittynyt kuuntelemaan, tai tunnustelemaan sydämenlyöntejäsi ja miettinyt, mitä tapahtuisi, jos lyönnit yhtäkkiä lakkaisivat? Minä olen. Menetystemme jälkeen olen ajatellut asiaa usein il
Hidasta Elämää -sivusto kysyi muutama viikko sitten Instagram-postauksessaan seuraavaa: Minkä yhden asian haluaisit sanoa ihmiselle, joka kamppailee huonon olon kanssa juuri nyt? Oli ihana lukea läpi postaukseen tulleita vastauksia ja huomata, että lohtua voi
Kysymykset siitä, onko oikeaa ja väärää tapaa surra, tai onko oikeutta edes surra, nousevat usein surun kohtaamisen yhteydessä pinnalle. Suru kuvitellaan aina jonkinlaiseksi: sille annetaan tietyt kasvot, luonne ja käytös. Silloin, kun suru poikkeaakin oletetu
Meille perjantait ovat pahimpia. Perjantai on tyttäremme syntymä- ja kuolinpäivä, sekä hautaanlaskun päivä. Tyttäreni kuoleman jälkeen elin pitkään kohtalon päivän ja viikon kulkua niin, kuin joku olisi painanut replay-nappia. Toisinnon aalto kehittyi pitkin v
Mitä se on, kun tyhjyyden tunne valtaa vailla luopumista? Mitä se on, kun kyynel valuu vailla osanottoja? Mitä se on, kun kaikki on hyvin, mutta silti jotain puuttuu? Olen kirjoittanut ja käsitellyt tähän asti lähinnä sellaista surua, joka kumpuaa menetyksestä
Jaan jälleen tekstin, jonka kirjoitin itselleni ylös lapseni menetyksen jälkimainingeissa: Menetykseen tai kriisiin liittyy paljon enemmän, kuin pelkkä suru. Menetyksen kohde ja siihen suoraan liittyvä suru on tietenkin ydinkeskus, mutta keskuksesta haarautuu
Ihminen on kautta aikojen etsinyt selityksiä ja syitä selittämättömille asioille. Niille asioille, joihin ihminen ei itse voi vaikuttaa. Niille asioille, jotka ovat kättemme ulottumattomissa. Joskus syyt ovat helposti löydettävissä. Ne ovat luonnollisia. Syyt
Tämä on jatkoa edellisestä postauksesta, jossa otin esille kuilun, joka erottaa surevan ja muut toisistaan. Miksi kuilu syntyy, ja mikä sen muodostaa? Miksi ja mihin Surunsiltaa tarvitaan? Sureva harvoin vapaaehtoisesti valitsee surua, joten hän on tahtomattaa
Olen pitkään miettinyt, miten sanoittaa ja selventää surukuplan ulkopuolella oleville heidän rooliaan, vastuitaan ja merkitystä surukäsittelyssä. Olen alustanut vaikeaa aihetta ja herätellyt aivonystyröitä pariin otteeseen Instagramin puolella. (Jos tilini ei
Kirjoitin viime syksynä suruani käsitellessä kohtaamisestamme seuraavasti: Suru astui elämäni näyttämölle lipuen, hiljaa ilman ääntä ja kulisseihin naamioituen. Mutta kun huomasin sen kantavan tuolia, asettavan sen keskelle lavaa, istahtavan siihen ja katsovan
Jaan luvalla alla olevan tekstin, joka minulle lähetettiin kuvaamaan vastoinkäymisen aikana koettua tunnetta: Surun särkemä, kauneuteen kätketty, kasvoilta pois pyyhitty. Tunne, jota kukaan ei tiedä. Tunne, jota on vaikea paljastaa. Varjeltu salaisuus. Sitaatt
Menetys ja kuolema ovat varmempia asioita, kuin elämä ja syntymä. Kirjoitin yllä olevan mietteen eräänä iltana itselleni ylös. Aika synkkää, myönnän. Miete on kuitenkin totta, ja siksi se on ensimmäinen ja luonnollisin syy siihen, miksi surusta pitää puhua. Ko
Suru. Tuo murheellinen sana, jossa ei ole lainkaan valoa. Suru on universaali ilmiö, joka koskettaa meitä kaikkia omalla tavallaan. Suru muuntuu moneksi: sitä torjutaan, tai siihen saatetaan takertua. Sitä väistellään, tai sitten se voi nielaista mennessään. S
